Syksy 2024

 Hei!

On aika jälleen kirjoittaa, näin ollen avata mieltäni. Samalla käydä viime vuosia läpi. Kirjoitan myös hänelle, sillä menneessä ajassa on tapahtunut paljon.

Viimeisimmistä kirjoituksistani on vierähtänyt tovi. Olen toki kirjiottanut, mutta tekstit ovat jääneet luonnoksien kansioihin. Olen myös kirjoittanut paljon tekstejä google docsiin, joita olen sitte teavittaessa jakanut henkilöille joille olin ne kirjoitukset kohdistanut.

Vuodesta 2018 elämäni on pyörinyt tunturilapissa, lähemmin otettuna Muoniossa. Elämä on ollut vaihtelevaa ja lähes poikkeuksetta olen palannut kevään lopulla pohjanmaalle, jossa minua ovat odottaneet minulle tärkeimmät. Vuosien saatossa olen kerryyttänyt valtavasti erilaisia kokemuksia, vertaansavailla. Olen saanut luottamusta ja elänyt tapaojeni mukaan hetkistä nauttien. Olen kiertänyt itse ja asiakkaitteni kanssa läpi tunturilapin. Nuorempi, jopa lapsen ikäinen minä, olisi varmasti ihmeissään.

Elämäni on ollut seikkailua, ja ikäännyttyäni 30-ikävuoteen ovat tavoitteeni kuitenkin palanneet. Elämän myötä olen oppinut arvostamaaan menneisyyttäni ja sitä minkälaiseksi minusta on. Aina en sitä tarkoitusta ole asunnut arvostaa. Elin kuitenkin muutoksien vuoden. Joku onkin keronut, että elämä kulkisi seitsemän vuoden sykleissä. Se voi olla. Itsekkään yksinäisin vuosien saattelemankin, päädyin tilanteeseen, jossa jouduin vohdoin kohtaamaan elämän realiteetit ihmissuhteissa. Halu olla jonkinlainen, onkin nyt päämäärä. En kuitenkaan pois sulje menneitä seikkailuja. Elämäni polku on ollut monivaiheinen.

Kohdatessaan aivan uudenlaisen elämän vaiheen, joutuu arvoittamaan omaa maailmaansa uudelleen. 

Toinen. Syksyn julkaisemattomia kirjoituksia

"Tulkaa kattoon, kuinka hieno poronpallerojäkälä täällä on" 

Niinkuin monen muunkin Muoniossa olleen eräopaskoulutus alkaa kasvien tunnistamisella ja suunnistamisella. Olen myös huomannut tämän olevan helppo alku luonnossaliikkumisen opetteluun. Oloksella käydessämme tiistaina 14.8.2018, olin mielissäni kuinka opettajamme käytti puhuessaan tieteellistä kieltä, tai pitäisikö sanoa biologille akateemista kieltä. Olin melko varma, että melko monen korvaan särähtävät erilaiset termit. Minulle tämä oli miellyttävää, koska se muistutti minua ainaisesta opiskelun aloituksesta Oulun yliopistolla.

Tänään saavuimme suunnistamasta. Mittasimme kuljettua matkaa askelpareilla, eli toisin sanottuna lasketaan jokatoinen askel. Sadanmetrin matkalla lukemani oli jotain 50-55 askelparin välillä. Mietin tämän tarkoitusperää. En koskaan jaksaisi tai luottaisi omiin laskuihini muuttuvassa maastossa, jos käyttäisin tätä tapaa mitata matkaa. Toisaalta koulutuksessamme on ollut paljon sellaista epäsuoraa opettamista. Jos mietitään tuota askelparien mittaamista, niin koen sen olevan hyvä tapa opettaa välimatkojen tunnisamista ja maaston vaikutusta kulkunopeuteen. Myös kasveja kerätessämme koin, ja tämän kerroinkin opettajallemme, että kasvien näyttäminen kädestä pitäen, kasvien kierrättäminen ryhmässämme, fyysinen kontakti, haistaminen ja jopa maistaminen ovat erinomaisia keinoja opettaa. Ehkä mielekkäämpänä pidän juuri tuota maistamista. Yllätyin, kuinka paljon luonnosta löytyy kasveja, joita voi hyödyntää vaikkapa ruoanlaitossa. Odotan innolla kertoja, jolloin pääsemme tutustumaan yrtteihin ja sunmuhin luonnontuotteisiin. Mitä vielä maastossa kulkemiseen tulee, on selvää, että kulkemamme reitit ovat vaikeita, mutta se opettaa tulevaa vuotta varten ja totuttaa. Vielä on ainakin yksi tekijä, jota haluan avata ja sen vielä muuttuvan, niin itselläni kuin muillakin koulutuksessa olevilla; ja se on mukavuusalueen muokkautuminen. Tästä aiheesta olenkin halunnut useasti kirjoittaa. 

Totuus ja pyytettömyys, ovat minulle kaksi erittäin tärkeeä arvoa. Jos maailma menisi niin kuin haluaisin, olisi kaikki totta ja totuuden mukaista. Eihän se näin kuitenkaan yhteiskunnassamme mene, koska meillä on normeja ja sääntöjä. Normien ja moraalimme avulla ohjaamme toimintaamme yhteiskunnassamme. Tai niiden varoissa olemme luoneet raamit, säännöt. Olen ehkä aina ollut sääntöjen rikkoja ja tieltä polun valitseva. Siitä on itselleni ollut haittaa sekä hyötyä, mutta tätä omaa toimintaani olen myös pohtinut ja näin ymmärrän itseäni. Metsässä kulkiessani on vain polkua.

Säännöt, ne vasta ovatkin jotakin. Jos haluat häkellyttää jotakuta yksinkertaisesti, kerro hänelle; säännöt ovat tehty rikkottaviksi. Tätä lausahdusta käytin facebookissa mottotekstinä kauan, liekö vieläkin siellä, mene tiedä. Jos ei olisi sääntöjä, ei niitä voisi rikkoa. Kaikki menisivät samaa arvopohjaa sekä tapoja tehdä asioita. Ihminenhän luo itseeän luomalla ja toteuttamallaan itseään. Itsensä toteuttamisella voisi tarkoittaa eteenpäin kehittymistä ja toimintatapojen muokkatumista kulloisienkin tilanteiden mukaan. Oikeaa evoluutiotateoriaa pienessä ihmisen lyhyessä elämässä. Helppo esimerkki tästä on nuori, joka seikkailee ja tekee paljon, haluaa valloittaa maailman. Kuitenkin tästä seuraava on perheellinen, joka alkaa suunnata arvojaan perheen pariin ja tyytyy. Se mikä eroittaakin nuoret ja vanhukset, on usein se mihin tyytyy ja rauhoittuu. Osaisimpa itsekkin olla rauhallisempi persoona. Olen aina ihallut osaavia, viisaita, rauhallisia, pyytettömiä ihmisiä. Henkilöitä jotka eivät sano liikaa, ovat. Näille henkilöille yleensä ovat muut ihmiset tärkeitä. He eivät koeta mennä muiden yli kokemuksillaan tai puheillaan, eivätkä koeta hyötyä muista. Usein vanhemmat ihmiset ovat tälläisiä, tai ainakin heissä on näitä piirteitä. Nuorissa on hieno, kuinka elämänpalo loistaa vielä turhan uskovasti. Molemmissa on molempia, mutta näistä syntyy kokonaisuus, jota arvostan. Olen aina kuunnellut mielelläni vanhempien sekä viisaampien opetusta ja tarinoita. Kokemus ja tietämys on mielestäni, jotain jota ei voi liikaa arvostaa. Täälläkin ollessani olen huomannut kuinka opettajamme ovat erityisen osaavia sekä asiantuntijoita ammatissaan. Ehkä tästä johtuukin, että pienempänä opiskelin historiaa erittäin mielelläni. 

Varusteita, varusteita!

Pakkasin tänne Muonioon "muuttokuormani", eli varusteeni samanpäivän aikana kun lähdin. Hädissäni vielä siivosin talon, ennenkuin perheeni saapui seikkailultaan ja siskoni häistä Intiasta. Olin kyläkin koko viikon, jos toisenkin, miettinyt mitä tarvitsen mukaan. Kävinkin ostamassa vähän kaikkea, viimeisenä työpäivänäni. Tosin tämä oli hyvä syy kiertää kaikkia osastoja ja vielä jutella sekä moikata työkavereita, joista useista onkin tullut ihan kavereita.

Ostin, ostin uutta, koetin miettiä koko ajan tarvitsenko tätä, mutta samalla en voinut olla ajattelematta "entä jos tarvitsenkin". Entä jos tai tätä saatan tarvita, tämä olisi parempi kuin edellinen vanhani. Uppoiduin samaan kierteiseen, jota inhoan asiakkaissani, turhan ja tarpeettomatn hamstraamista. Puhutaan materiialionnellisuudesta, mutta se on muuttunut jo liian kliseisksi termiksi että kukaan ei sitä tunnista, eikä sitä pideä paheena vaan "hauskana juttuna". Ottein itseäni niskasta kiinni ja nakkasin ajatukseni pois uusista ja hienoista varusteista. Olenkin nyt hokenut itselleni, että aina ennekin olen pärjännyt näilläkin varusteilla. Totta kai vaativemmissa olosuhteissa on hyvä olla laadukkaat varusteet. Toistaalta kaupassa työskennelläsni olen huomannut ja oppinut kuinka kauppa sekä bisnes toimii. Palkat on maksettava työntekijöille, totta, ymmärrän. Mielestäni olin hyvä kauppias, koska ymmärsin nämä kapitalismin ja markkinatalouden perustavoiteet, mutta ymmärsin myös kuluttajan asemaa, vaikka vuosien varrella se alkoi jopa ällöttääkin. Kuluttajien suhtautumine  materiaan ja rahaan on outo. Vaikka täytyy ymmärtää, jotta voisi kritisoida, on minun vaikeea käsittää syvällisesti mitä minun ja muiden sisällä taphtuu, kun tavara tekee onnellisemmaksi. Tai pitäsikö sano, tavaran omistaminen, uuden tavaran. 

Otin omat välineeni, toki täytin pakkini vielä mepsin luottouistimilla sekä betelotolla. Joitan varusteita ottein vanhemmiltani kotikotoa. Ehkä he eivät niitä heti tarvitsisi. Tosin asioiden jakaminen on jotain erityistä. Olen asunut nyt Reponiemellä viikon, yhden kokonaisen viikon. Olen jo melko hyvin asettautunut taloksi. Olen kierrellytkin pihamaata ihmettelemässä vanhan maatilan rakennuksia. Pihassa on myös leikkimökki ja täällä olleista hevosista tiedänkin. Isäntäni kertoi näistä hevosista. Hän on eläinrakas ihminen. Olen miettinyt, kuinka onnekas olenkaan saavuttuani tänne. Totta kai aluksi jännitin kaikkea, mutta jokatoinen päiväiset keskustelumme ja suunnitelma lähtä väylälle kalaan, ovat saaneet oloni jo paljon rennommaksi. Tiesin, että tulen viihtymään täällä, mutta vuosi on elättävä, jotta voisin sen kertoa. Vielä kuintekin istun melko paljon tietokoneeni ääressä, vaikka ympärilläni olisi vaikka ja mitä paikka katseltavana. Onhan minulla aikaa. Sitä minulla on nyt paljon. Erakoitua rauhassa Lapissa eläen vaatimattomasti, mutta vastuuni koulussa kantaen. Jokseenkin minua. Vielä tämän ensimmäisen viikon aikana olen tykästynyt luokkakavereihini. Olen koettanut lukea heitä ja varmasti jos vierelläni olisi joku vanhoista lapsuuden ystävistäni, koettaisin saada ajatuksiani heistä selväksi puhumalla. Mutta toisaalta, niinkuin aikaisemmin kirtjoitin. Ihmiset luovat omaa kuvaansa ja minulla on aikaa. Ehkä opin kuuntelemaan vielä paremmin. Niin muita, kuin itseänikin.

Ensimäinen. Etelästä Revonperälle Muonioon.

Etelästä Revonperälle Muonioon.

Matkani tähän asti on tuntunut, kuin miltä muulta lapinreissuiltani. Pakkasin Fexin ja lähdin ajamaan kohti pohjoista. Osaksi tuntemattomaan, osaksi tuttuun ja turvalliseen. Vasta käännyttyäni eilen illalla reponimentielle, olin matkalla uuteen paikkaan. Vaikka olenkin saanut tavarani levitettyä, tunnen itsessäni häkelllystä, jonka haluan tyynyttää ja rauhoittaa. Siksi kirjoitan.

Ikätoveri, Lauri Hyvä.

Palhon on vettä virrannut, viinaakin. 

On imuoroitu, lakaistu, totuuttakin. Monessakin mielessä.

Matkaa on kuljettu, matkaa on edessä.

Otetaan hetki, otetaan toinnen.

Otetaan ryyppy, otetaan kolmas.

Luistellaan jatkossakin, kuin luhtaselan kumiveneessä konsanaan.

LIUKASTA!
LAPPIA, MIÄS

Näin sydämmeeni kirjoitetulla tekstillä, joka muutakin jäähyväisiä sykkii, jätin Oulun taakseni nyt viime viikonloppuna. Ensimmäistä kertaa elämässäni, minulle järjestettiin juhlat. Luhtiksen jäähyväiset. Matka tänään uuden luokanpariin oli jännittävä, koska edellisen luokkani rakkaus sekä tärkeys vain vahvistuivat neljän vuoden loppua kohden. Olin kertonut luokkakavereilleni, myös luokkakavereilleni, elämässä olevan kolman laisia ihmisiä heidän elämässään. Hetki, season ja lifetime. Tämä  on jatkumo, joka käydään kaikkien kanssa. LIfetime ihmisiä elämässä on vähän, muttei rajoitetusti. Pohdin usein Oulussa, että voisinko joskus näitä ihmisiä kutsua Minun lifetime ihmisiksi. En tiedä, mitä virkaa ihmisten luokettelimisella oman elämän kannalta on, mutta ehkä se ei ole aina vain itseään varten. Oli henkilö sitten season tai lifetime, voi hän olla minulle erittäin tärkeä ja merkityksellinen. Osan tulen näkemään uudestaan useammin, toisia harvemmin. Tärkeitä he minulle ovat aina. 

Mies menee sinne, minne elämä vie.

Luonto kutsuu luontoa. 

On varmasti kutsumustyö ja tuun perässä käymään.

Luv ya bro<3

Joku tänään kertoi koululla, että ei halunnut merkitä kotipaikkakuntaansa paperille. Ajettelin heti, että ehkä hän on seikkailija sielu, eikä ole pysynyt koskaan kauaa aloillaan, joten näin kotipaikkakuntaa on vaikea merkitä. Tämä olikin vain minun ennakkokäsityksieni luomaa ajattelua. Todellinen syy oli maistaarin ja asumisopimuksien luoma sekaannus. Menee tai kulkee ihminen minne vain, menneisyys seuraa varjona edessä. On opittava leikkimään varjonsa kanssa. Niinkuin lapsena tehtiin erilaisia elämiä käsin taskulampun valoa vasten. Elää kuin lapsuudenuskossa. Aina ei kuitenkaan hahmota edes itseään. Siksi kirjoitan.

Katson kuinka, metsä hiljenee.

Niin kuinka vuonon jäät muuttuvat vedeksi.
Kaipaan ja muistan,

vain linnut näkevät tuskani.

Ei se matka, vaan seura. Tämän takia poikien kanssa kerrotaankin seikkailujemme lopuksi, että; "Hyvä reissu, mutta seura ois voinu olla parempaa" XD. Monesti sitä jauhaa samoja mottoja, ajatuksia itsestä ja kuinka "oon aina". Tätä kuvaa rikkomaan ovat parhaita, ihmiset sinua lähellä. Oulussa kerroin Jarkolle , kuinka mun yksi huonoista puolista on, että oon aina elänyt elämääni ihmisten kautta, enkä ajatellut itseäni tarpeeksi. No Jarkko, yksi viisaimmista miehistä, mutta samalla....Jarkko...vastasi tähän näin isoon ääneen, ikään kuin lyntäten sanomani; "No, niinhän me kaikki!". Näinhän se on. Ketä tähän matkani vaiheeseen kuuluu, en vielä tunne, vain tiedän yhdellä luontokerralta. Kaikilla on kuitenkin lähes sama miljöö ja vaikka tilanne olisikin eri, olemme nyt samalla viivalla (vakava14, nevö4get:D).

Vaikka tulinkin kahden muun miehen kanssa tänne viikon myöhässä. En tuntenut tänään itseäni ulkopuoliseksi. Lähinnä vain mietin asioiden järjestymistä. Asiota, joissa haluaisin muuttuvani.

Ihana Luhtis! <3

Sää osaat nautti elämästä ja elää hetkessä!

Pysy ittenä, nauti Lapista ja kerro kun järkkäät meille vaellusreissu sinne!

Meillä on niin huippuja muistoja takana, 

tehdään niitä tulevaisuudessakin <3

(ps. vähintään vielä 1 teknoelokuvan teko edessä!!).

Muuttuvani:D Niin varmasti. Yhtä hyvin voin väittää, etten enää myöhästy koskaan mistään milloinkaan! Miksipä sitä muuttumaan. Olenkin aina sanonut totuuden olevan tärkeintä. Ilman valheita, on kuitenkin vaikeaa elää. Jokainen meistä luo suullaan ja instagram-tilillään omaa kuvaansa. Kyse ehkä onkin sisäisen rauhan läytämisestä ja liikojen halujen sekä vaatimusten hiivuttamisesta. Ihminen oppii itsestään, muttei silti välttämättä muutu. Mitä jos muuttuisinkin täysin täällä ollessani, olisiko mahdollista esittää aivan jotain toista täällä uusille ihmisilleni. Ei. Totuus ja pyytettämyys. Niillä kahdella haluan rakentaa elämääni tästä eteenpäin. Varmasti monet muutkin luokkakaverini, ovat löytäneet rauhaa luonnosta, ja siksi haluavat luoda siitä ammatin itselleen. Ehkä. En tiedä, mutta jälleen oletan. 

Ennen kuin, aloitin varsinaisesti kirjoittamaan, ajattelin listaavani asioita ylös, joissa voisin olla parempi tai tarkempi. Nyt ymmärrän, että sellaista vaatimuslistaa on aivan turha luoda. Tähänkin asti olen elänyt ilman liikoja sääntöjä, ja hyvin on mennyt. Mitä sitä itseeän sanoilla ja adjektiiveilla kuvailemaan. On mitä on, tekee mitä täytyy halutakseen ja kehittyäkseen eteenpäin. Maikoilleni en enää elämässäni tule jäämään. Sekin on koettu. Jos jotain haluan olla, on se seikkailija.   

Lauri, Luhtis <3

Oon niin onnellinen sun puolesta, että lähdet sinne minne sun sydän vie.

Sulla tulee olemaan ihan huikea seikkailu

Oot ainutlaatuinen <3

Läksiäisissäni kaverit kysyivät minulta tottakai; "miltä tuntuu lähtä". Oletuksena kuka tahansa vastaisi" tottakai innolla, vaikka vähän jännittääkin". Niin minäkin aluksi, koska tottahan se on. Jos ihminen saa tehdä jotain, joka on puhtaasti omasta tahdostaan riippuvaista, niin tottakai se on itsestä hieno. Ihmiset eivät pidä asioista, joihin eivät voi vaikuttaa. Kaikkien ulkopuolisten auktoriteettin määritelmät, muiden käskyt ja turhauttavat velvoitteet. Näin netissäkin nalkutetaan toisille ja lehdet kirjoittavat muunnellen totuutta ja tehdään asioita rajoja rikkoen. Suurimmaksi osaki yhteiskuntamme ja ihmiskuntamme ovat luoneet nämä rajat, joiden sisällä elämme. 

Rakas Luhtis<3

Sulla on elämäs vuosi eess (vaikka takana onki jo parhaat 4 vuotta neljään vuoteen <3)!!

Kalasta, dominoi, nauti, vaella, tunnista, aprikoi, suunnista, opasta, nauti ja viel kerran NAUTI<3

Oulu pysyy ja on, joten yks vuosi Muoniossa sinne tänne;)

Vie tekno-spirittiä sinne pohjoiseen, mutta muista tuua myös takasi!!<3

Oot täyttä<3

Totuushan on (ja sen myös kerroin teknoille läksiäisissäni puheessa, joka ei tällä kertaa yltänyt 300km pituiseksi bussimatkan lopetuksesi), että lähtemisen haikeus yllätti myös itseni. En osannut nähdä, että oma valintani lähteä, kosketti myös muita. Tänä viikonloppuna, vasta sen huomasin. Konokin harmitteli Ylivieskassa; "eihän me enää tänä kesänä sitte ehitä enää käyä reissussa". Jos katsoo viimeisimpiä whatsapp-viestejäni ja papan olkapäälleni puristusta, läksiäisini; on mahdotonta olla huomaamatta, kuinka paljoa tukea ja tsemejä sain tänne lähtiessäni. Vaikka päätökseni oli omani, oman tahtoni mukainen, pitäisi minun hymyillä. Voin kerto, että hymyilen nyt vain onnesta, mutta samalla silmät kostuvat. 

 On hienoa huomata muiden tekojen ja sanojen kautta, keitä he minulle ovat. 

"Sivusta seuraamalla on hyvä todeta asioita, joista tuntee olevansa onnellinen".

Täs kuvassa vaikuttaa ehkä siltä, että oisin sen keskipisteenä, 

mutta oikeesti oon perheen toisiks nuorin ja yksi seitsemästä sisaruksesta. 
Tää on kuva äitin kattamasta joulupöydästä.
Tässä kuvassa seuraan sivusta. 

Sivusta seuraamalla on hyvä todeta asioita, joista tuntee olevansa onnellinen. 
Tänään kaikki seitsemän vietti jouluaattoa kotona.

Joulu on aikaa perheen, rauhan ja rakkauden.

Tässäkin asiassa, tiedän, että menee hetki aikaa, jotta ymmärrän kuinka onnellinen olenkaan. Mahdollisuus toteuttaa itseään on aina ainutlaatuista ja Isän mukaan;
"jokaiselle täytyy olla tapa, jolla luo itseään". Tämä on minun tapani nyt vuoden verran. Kiitos siitä perheelle ja ystäville, jotka minut tänne kannustivat. Luontolauri on päässyt luontoon.

Kirjoitan tapaamistani henkilöistä. Olet ehkä osa tarinaa. Yleensä eleet kertovat enemmän kuin sanotut sanat. Hetkissä on ollut taikaa.

https://youtu.be/xxagOlmx82w?t=5m51s

Nuori perhe Belgiasta.

Saavuimme yöllä suuren suureen pirttiin. Kamina valaisi kahta sen edessä istuvaa. Käpertyneinä toisiinsa he katselivat leiskuvia liekkejä ja lämpöä. Rikoimme rauhan. Hätääntyneesti belgialainen pariskunta kertoi vauvansa vielä nukkuvan. Miehellä oli ystävälliset kasvot, perheen isä, pieni parta ja ruutupaita. Äiti oli kaunis vaalea hiuksinen. Hyvin kouluttautunut. Tarjoisin heille ulkona kylmettynyttä suklaata. Nuori pariskunta oli mitä ystävällisin. He katsovat suoraan silmiin, kuuntelivat ja lopuksi hymyilivät.  “He likes you”, pojan äiti sanoi kun ilmeilin puoli vuotta vanhalle vauvalle. Pojan siniset silmät loistivat suuren hymyn kera. Aamulla autiotupaa ympäröivät sumuiset tunturit. He keittivät meille kahvia, vaikka eivät itse sitä joisi

Viisas näyttelijä ja vaaleahiuksinen tyttö

Nainen ja tyttö etsivät jotain bussipysäkin edestä. Naisen 30:n päivän bussikortti oli kadoksissa. Nainen puhui englantia. Olin menossa auttamaan etsinnöissä, mutta kortti löytyi lopulta naisen käsilaukusta. Vaaleahiuksinen tyttö siirtyi sivummalle seuraamaan kun vanhempi nainen alkoi juttelemaan minulle. Hänellä oli musta takki, käsilaukku ja värikäs kaulahuivi. Pään ympäri kiedottu kaulahuivi suojasi viimalta. Jatkoimme englannilla. Nainen tuli yllättävän lähelle. Ensimmäinen ajatukseni oli kohteliaasti torjua tämä tuntematon henkilö ja siirtyä katoksen alle odottamaan bussia. Katsoin kelloa ja mietin milloin bussi tulee. Nainen totesi, että kellon katsominen ei nopeuta aikaa, "kyllä se sieltä tulee". Totta. Nostin katseeni ja katsoin vanhempaa naista silmiin. Päätin kuunnella mitähän halusi minulle kertoa.

Nainen puhui sujuvaa englantia ja kertoi kvanttifysiikasta ja perimmäisen olemassa olosta eli filosofiaa. Tarinassa oli paljon tietoa ja sivistyssanoja. Kun tällainen tuntematon henkilö kysyy sinulta: “mistä tiedät onko mikään totta?” on se vähintäänkin hämmentävää. Nainen oli kuitenkin viisas. Sanoin sen hänelle suomeksi.

Nainen hymyili. Pieni merkitsevä hiljaisuus, katse ja samassa nainen itsekin vaihtoi suomeen. Hämmennyin hieman, mutta nainen jatkoi tarinaansa. Hän esitti kysymyksiä ja  minä vastasin. Oli vastaukseni mikä tahansa, hän hymyili innostuneesti. Hän oli teologi ja fyysikko. Minä kasvatustieteilijä. Hän tiesi enemmän kuin minä. Kysyin mistä hän on. Hän kertoi olevansa Kaikkialta, mistä vain. Nyt hän oli tullut Helsingistä luennoimaan Oulun yliopistolle. “Oulu university! Here I come!!”, nainen huusi nojaten bussin ovelta ulos päin ja vilkutti hyvästiksi. Ennen kuin ehdin sanoa mitään oli bussi jo matkalla. Se ei menisi yliopistolle päinkään.

Hiljaisuus täytti bussipysäkin. Linja-auton perävalot kääntyivät mutkan taakse. Hymyillen ja hieman hämilläni katselin siihen korttelin kulmaukseen. Käänsin katseeni vaalea hiuksiseen tyttöön. Tyttö oli kaunis, todellakin. Katseemme kohtasivat ja hän hymyili. Tiedät varmasti sellaisen innostuneen hymyn juuri kun on alkamassa nauramaan, mutta hakee vielä oikeaa hetkeä. Molemmat nauroimme hetken. Tyttö totesi, ettei se bussi menisi yliopistolle. Vastasin huomanneeni saman, mutta olin samalla varma, että myös bussin kyytiin hypännyt nainen tiesi sen. Hänen täytyi olla näyttelijä. Hän eli hetkessä.

Tuntui, kuin seuraavaan bussin tuloon olis kestänyt kauemmin kuin edellisen. Satoi lunta. Ennen kuin yliopistolle suuntaava bussi 2 saapui, juttelimme ja ihmettelimme tapahtunutta. Sain tietää tytön olevan myös opiskelija. Hän nousi ensin sisään ja istuutui takapenkille. Maksettuani, kävelin peremälle bussiin. Mietin hetken, mutta en tarttunut hetkeen. Jäin istumaan bussin keskiosaan.

Kesän melontareissu Lestijoelle

Kesä vuosimallia 2015

https://www.youtube.com/watch?v=eyZQUEMZlCU

Kesät on aina ollu vuoden kohokohtia. Vuosi alkaa rullaamaan kun kevät ja kesä koittaa.

Vuosi loppuu syksyyn ja se talvi tuntuu pitkältä. Täähän kuulostaa vaan kouluvuodelta ja kesälomalta, niinhän se onki. Koulu on aina ollut sitä pisintä aikaa vuodesta ja kesällä koko vuosi tiivistyy yhteen.

Kesä oli upea, tosin työntäyteinen.

Kesään kuuluu aurinko, lämpö ja pitkät päivät.

Ennen kaikkea kesä on kavereiden kanssa vietettyä aikaa. Kertakaikkisesti!

Kaverit

Ehkä ensimmäinen kesä, kun kaikki kaverit on näinkin tiiviisti töissä. Aikuistuminen ja vastuu alkaa näkymään. Kesätyöt on lähinnä pakollista, eikä vaan “lisätienestiä”. Jouduttiin suunnittelemaan tarkkaan mitä ja milloin tehään. Kesä antaa myös mahdollisuuksia spontaanille reissuille.

Yhtä suurinta osaa meikäläisen elämässä edustaa mun kaverit ja ystävät. Loppumaton voimavara ja tuki.

Ylivieska on pieni paikka. Ja se on hyvä, koska meillä on tiiviit piirit ja näin on paljo tuttuja ja kavereita. Tottakai kaikilla on omat porukkansa, mutta etenki nyt parin vuoden aikana tuntuu et kaikki on kaikkien kavereita. Ja kuinka hienoo se onkaan? Aivan mahtavaa!!

Kaikkien kanssa ei kuitenkaan lähetä niille extempore reissulle.  Eiiii, mutta on aina ne kaverit, jotka on valmiita lyhyellä varoitusajalla melkeen ihan mihin vaan. Ja tästä päästäänkin kesän yhteen hienoimpaan reissuun; melontareissu Lestijärvelle ja Lestijoelle!

Lestijärvi ja mökki

Lestijärvellä on mökki: “Joelin Mökki”. Ollaan saatu käydä siellä ties kuinka monena kesänä. Lestijärvi Etelä-Pohjanmaalla on vierailemisen arvoinen paikka. Järvi on lähes 13 kilometriä pitkä ja 8 kilometriä leveä eli aivan mielettömän iso. Lestijärvelle ollaan pyöräilty, ajettu mopoilla ja nyt myöhemmin ite autoiltu. Lestijärveen liittyy monta toistaan hienompaa reissua.

Lestijoki ja melonta

Joeli soitti ja kerto, että oli kattonu kajakkien vuokria. Ehdotus kuulu: "lähetäänkö melomaan?" "No tottakai!", kuului mun vastaus. Tsekkasin vaan työvuorot ja näytti olevan vapaata. Vielä Saku-Petterille soitto ja reissu oli kassassa. Näihin poikiin voi aina luottaa. Viime kesänä käytiin alottaa Joelin kanssa laskuvarjohyppääminen ja Saku-Petterin kaa lähetään kohta surffaileen etelän lämpöön.

Alkumatka

Lähdettiin meidän Fexillä. Pakkasin omat kamani ja läimäytin takakontin kiinni. Mukaani olin pakannut vähän, mutta tarpeellista. Tottakai vesitiiviisti. Olihan reissusta tulossa lyhyt, mutta vetinen. Käänsin ratin Joelille. Samanlaiset varusteet. Seuraavaksi käytiin hakemassa Saku-Petteri. Kaupasta vielä pienet eväät ja tien päälle. Juttu lensi tavalliseen tapaan ja kohta oltiinkin Reisjärvellä. Matkalla muisteltiin edellisiä mökkireissuja ja suunniteltiin uusia seikkailuja. Matkalla oli aivan uskomattoman rankka sade ja myrsky. Auton pyyhkijät sai kyytiä. Sää vaikutti todella epävarmalta ja jopa huonolta.

Ennen mökkiä käytiin jututtaan paattien vuokraajaa, joka kertoi kaiken olevan valmiina. Yksi kanootti ja pari kajakkia odotti rantasaunalla valmiina. Saatiin itse valita menopelimme. Päätettiin ottaa kajakki ja kanootti. Pietilän lomakylältä siis saattiin nämä. Kerrassaan hyvää palvelua, ja hintaan sisältyi vielä meidän haku määränpäästä.

Ensin laitettiin mökki Joelin johdolla kuntoon ja kaivettiin siinä samalla myös saunan viemäriä maasta ja puhdistettiin se. Eli vieraina ensin paikat kuntoon ja sitten vasta oma majoittuminen. 

Mökiltä ei ollut pitkä matka kajakeille, joten päätettiin kävellä. Matkalla tulikin Lomakylän isäntä vastaan autollaan ja jäi puhuttamaan meitä. Avuliaana antoi autostaan pari remmiä, jotta saataisiin kamat hyvin kiinnitettyä. Vaihdettiin vielä puhelinnumerot hakua varten.

Saunan terassilla odotti pelastusliivit, melat ja kypärät valmiina.  

Kun kaikki oli valmista, ei riemua voinut välttää! Ei muuta kuin veneet vesille ja menoksi. Istuin ensimmäisenä kajakkiin. Tuntuu maagiselta lipua eteenpäin aivan vedenpinnalla kauemmas ja kauemmas rannasta. Ensimmäiset metrit meni opetellessa ja pohtiessa parasta teknikkaa. Amatöörejähän me vielä oltiin.

Melottiin vielä mökin ohitse. Mökin kohdalla järvellä oli kolme nuorta onkimassa. Hiljaisina ohitimme heidät ja kävästiin vielä Joelin mökillä. Vaihdoin omat liivini mukavempiin.

Hienossa sivutuulessa melominen tuntui hitusen raskaalta, mutta mieli oli virkeä ja täynnä tarmoa. Jälleen reisussa. Yleensä ollaan kalasteltu Lestijärvellä, mutta nyt kun ei lupia ollut jätettiin välineet rantaan. Tosin tammukan pyynti kuulosti houkuttavalta. Ensi kertaan. 

Tuossa ylhäällä on kuva Lestijoen suusta. Kukaa meistä ei ollut ennen käynyt reitillä. Saku oli tosin melonut kerran aikaisemmin ja oltiinhan me poikien kans koettu jos jonkinlaista seikkailua. Tästä oli alkamassa yksi lisää. Tässä on linkki Karttapaikkaan, jossa näkyy reitti linnuntein mitattuna ja merkattuna.

http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/paikannimihaku.html?map.x=234&map.y=283&e=381362&n=7055478&scale=150000&tool=siirra&styles=normal&lang=fi&mode=rasta&tool=siirra&lang=fi&mode=rasta

http://www.travel-fi.com/kartat/lesti_melonta_osa1.pdf

Oltiin sovittu, että vaihdellaan kajakissa olijan vuoroa aina vähän väliä (lopussa jopa hieman kilpailtiin siitä). Huomattiin, että ilma oli muuttunut. Luontoäiti oli suonut meille täydellisen kelin. Lämmin, välistä jopa kuuma. Sopivasti pilviä. Kun sattuu täydellinen sää, osaa sitä jokainen arvostaa. Ei ollut huolia murheita. Piti vain haukkoa raitista ilmaa ja nauttia näkemästään.

Veden kirkkaus oli uskomaton. Näki aivan pohjaan saakka. Jo tässä vaiheessa oli vaikeaa uskoa olevansa pohjanaalla. Ja vasta pari sataa metriä oltiin tultu. Nyt ei oltu perinteisillä ruskeilla vesillä.

Ensimmäisen sillan alituksen jälkeen maisema veti hiljaiseksi. Autotien tuoma meteli kaikkoni. Kuului vain lintujen laulua ja veden hiljaista virtausta. Parin vedon päästä huomasimme vanhan miehen seisovan läheisellä laiturilla. Ymmärsin heti hänen olevan kalatuslupien tarkastaja. Sana oli selvästi kiertänyt, että pojat on tulossa joelle. Jotenkin ymmärrettävää, mutta tietynlainen kyyläys harmitti hetken. No eipä näkynyt vapoja. 

Juttelin vasta erään ihan oikean melojan kanssa. Löysimme yhteisen innostuksen, kun kuvailtiin jokimaisemaa missä puut kurottuu molemmilta puolin yli ja luo ikäänkuin sillan. Vihreän luonnon tekemän sillan. Niiden ali sulahtaminen tuntui hienolta. Ja vastaavia paikkoja on kuulemma yllättävän lähellä täällä Oulussakin.

Ne kun vielä löytäisi.

Virta vei. Ei tarvinnut paljoa rehkiä. Aurinko porotti taivaalta ja Saku-Petteri jäi välistä odottelemaan kanoottia. Vauhti kiihtyi ja niin virtauskin; koski! Vaikka reitin alun kosket ei olletkaan hurjimpia, toi ensimmäinen koski uskomattomat fiilikset! Ei paljoa auttanut kuin ohjailla ja varoa kiviä. Jäinkin kosken lopussa jumiin suuren kiven päälle:D Pojat nauraen ohittivat mut. Jännitystä, huumoria ja iloisia katseita. 

Kotka

Matkalla oli useita paikkoja missä pystyi hyvin pysähtymään. Toisaalta mieli teki jatkamaan. Matkalla näimme taivaalla suuren linnun. Mietimme, oliko se kotka vai haukka. Isä oli kertonut meloneensa tämän saman matkan joku vuosi sitten. Isä kertoi nähneensä tuolloin kotkan. Väitin pojille kiven kovaan, että tämä olisi se sama kotka, kuin vuosia sitten. Kotkan liitäminen kirkkaalla taivaalla on vaikuttava näky.

Maisema muuttui. Metsien kätköistä saavuimme suurelle suolle ja nevalle. Maisemat yllättivät jälleen. Joki mutkitteli ja vesi oli edelleen kirkasta. Maisemaa jatkui liki silmänkantamattomiiin. Todella vaikuttava näky. Hiljaisuus; ei edes koskia. Tyyny vesi, josta taivas peilautui veteen. Ainoastaan kajakin ja kanootin luoma virtaus rikkoi pinnan.

Sorsaperhe

Hiljaisuutta täytti vain ystävysten juttelu. Hauskuutta matkaamme loi sorsaperhe, joka pakeni edessämme. Aina uuden mutkan takan kuului siipien vipinää kun emo ohjasi poikasiaan. Kumpa olisivat älynneet vain hetkeksi nousta vedestä etemme olisi niiitä niin jahdanneet.

Tämä oli reissun pisin etappi (ainakin siltä tuntui), mutta hiljaisuus luonnon keskellä ei ole koskaan pahitteeksi. Nuorina seikkailijoina halasimme kuitenkin vauhtia. Innokkaina otettiin uusi koski vastaan. Ennen koskea oli rannalla telttasauna. Jos aikaa olisi ollut enemmän, ei pienet löylyt olisi ollut pahitteeksi. No, oltiin päätetty saunoa sitten illala mökillä.

Kosket ja sillat

Kosket oli upeita. Niissä oli sitä kaivattua vauhtia, ja loppu matkasta ne oli jopa hurjia. Kyllä siinä sai suunnitella miten sinne hyppää, mutta yhtäkään laskua ei jätetty väliin. Yhden kerran jouduttiin kanoottia kantamaan liian matalan veden takia. 

Matkalla alitettiin useita siltoja. Sillat oli hieno, koska harvemmin niiden alla pääsee käymää. Yksikin silta oli 1940-luvulta. Sillan alla tuoksui ikääntynyt terva.

Asustustakin alkai ilmestyä. Aina vain enemmän mökkejä ja oma kotitalojakin. Aina yhtä vaikuttavaa, kuinka syrjään ihmiset haluaa aina välillä.

Eräässä rauahallisessa välissä kuljimme leirin ohi. Leirin oli matkailijoiden, perheen. Isä, äiti ja kolme lasta. Kuuloetäisyydellä kun oltiin, heitin kuulumisia rannalle. Vastaus kuitenkin kuului ruotsiksi! Niin tänne Ruotsista saakka. Koetin huutaa heille jotain takaisin ruotsiksi sekä englanniksi. Ruotsin kuuleminen selvästi ilahdutti heitä. Virta kuitenkin vei ja olimme saapumassa kohti viimeistä etappia.

"Maisemat on...melkolaiset"

Viimeinen koski

Oltiin niin innoissamme melottu eteenpäin, että oltiin missattu sovittu hakupaikka. Ilta alkoi jo hämärtyä ja rankka sadekuuro sekä ukkosen jylinä yllätti meidät. 

Nyt meloimme tylsemmissä maisemissa, peltojen välissä. Pelloilta valunut ravinne oli värjännyt veden ruskeaksi ja se haisi pahalta. Lehmä ihmettelivät ohi kulkuamme. Sillan alla vesisade tuntui lakkaavan. Sitä kesti vain hetken.

Pyörittiin kosken yläpuolella hetken. "Eihän me nyt enää tuohon mennä!?", huusin pojille. Koski näytti tosi vaaralliselta. Mietin, että nyt ylitetään omat taidot. Sovittiin, että mennään takas ylemmäs ja mietitään. Väsyneinä koko päivän melonnasta kanootti ottikin kovaan virtaukseen, eikä sitä saanut käännettyä. Kajakin sain sulavasti rantaa kohti, mutta missä oli Joel ja Saku-Petteri? Vilkaisin olan yli ja näin vain vilauksen kanootista ja Joelin punaisesta pelastusliivistä. 

"Ei piru", aattelin. Jos pojat menee, niin onhan munkin mentävä. Ei muuta kuin täys käännös ja kohti tyrskyjä. Onneksi laskettiinkin tuo viimeinen koski, sillä se olikin paras! Tulin vaudilla perässä niin nopeasti ku vaan pääsin. Alajuoksulla huudeltiin riemastuneita huutoja siitä kuin siistiä äskeinen olikaan! Taidettiin löytää uusi harrastus.

Voittajina saavuimme maaliin. Tyyneen poukamaan oli hyvä pysähtyä ja vieläpä hiekkarannalle. Asetuimme märkine kamppeinemme sateen suojaan. Paikallistettiin oma sijaintimme ja soitettiin kyytiä. Kyyti tuliki nopeasti, Eihän noin mukavaa touhua olisi halunnut lopettaa: "vielä vähän matkaa".

Matkasimme väsyneinä autossa. Joeli piti kuskille seuraa ja minä nautin tomaattipussipastan antimista. Pitkä ja tapahtumarikas päivä.

Arvelimme vain matkamme pituutta.

Illalla lämmitimme saunan.

Saunoimme.

Kävimme uimassa järvessä.

Söimme mahamme täyteen.

Kerrattiin päivän tapahtumia ja lupailtiin uutta reissua. Mietittiin, että mitä ja mihin seuraavaksi.

Väsyneinä, uneliani, lihakset hieman jumissa, mutta ennen kaikkea tyytyväisinä painuimme pehkuihin.

Uni maistui ja näinkin unta koskissa melomisesta. Ennen se olisi tuntunut pelottavalta. Nyt se oli vain mitä siisteintä!