.jpg)
Into the wild! https://www.youtube.com/watch?v=QXOkeIoaBH0
Oulus kaverit kutsuu mua luonnoksi tai luontolauriksi! xd That's cool! Se tuli sillon ku ekan kerran avasin suuni yliopistolla. Kerroin et tykkään vaeltaa,kalastaa sekä kuvata luontoa...lyhyt tarina, mut +120% totta!
Oon aina ollu luonnonlapsi! Metsän poika! Se tulee verestä ja suvusta.
Monesta hienosta esimerkistä, monesta uskomattoman hienosta reissusta!
Mä nään erämaissa ja Lapissa aivan valtavan seikkailun. Näin on ollu jo ihan pienestä pitäen.
Isä, poika ja ilves
Lapsuus syntyy leikistä ja turvasta. Mä selin turvallisinta lapsuutta mitä vaan voin kuvitella. Siitä sopii olla kiitollinen. Koti, perhe, velijä, siskoja, kavereita, serkut, sedät/tädit, isovanhemmat ja kummit.
Kun on kaks siskoa ja viisi neljä veljeä ei roolimalleista oo pulaa. Kaikki me ollaan totuttu olemaan metsässä. Se tärkein metsöön opastaja on ollu meille Isä!
Leikki on parasta, mitä ihminen voi tehä. Se on todellisuutta ja aitoutta. Mä pidin aina seikkailuleikeistä. Merirosvot, ritarit ja etenkin Rodin Hood on vieläkin aivan huippuja.
Ja lomathan ne on kans ikimuistoisia. Mulla on ollu parhaimmat nähtävyydet mun lomamatkoilla. En tarkota eiffel-tornia tai Kiinan muuri tai pyramidejä.
Mä puhun nyt metsistä, erämaista ja jylhistä maisemista!
Kun kunniottaa luontoa, se tarjoaa sulle turvan ja suurii seikkailuja.
Mut pikä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaa,
kun taas ne alkaa autinkoisen retken
ja päättävät jo jäisen Lapinmaan
Oi. valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdin!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!
-Eino Leino
Näissä maisemissa pääsin hiihtämään jo seitsemän vuotiaana.
Täällä liikutaan murtomaahiihäen laduilla, jos niitä nyt on.
Täällä on kauniit tunturit, joita kierretään ja ylitetään.
Täällä on ajatukset tyynni.
Mieli rauhoittuu jo pelkästä olemastaolosta.
Ei sitä tarvitse sanoiksi pukea. Se täytyy kokea. Miks mennä Hawajille, ku voi mennä Lappiin!
Näis maisemis mä olin vyölaukun ja kompassin kanssa.
Välillä hukassa ku turisti!
Mut sit tunnelmaa haettiinkin.
Lapis on jotain mitä on vaikee pukee sanoiksi.
Lapin taikaa!
Mulla on takana useita vaelluksii. Osa on lyhyempi eräretkiä ja osa pitempiä vaelluksia. Kirjotan ekasta pitkästä vaelluksestani nyt tositarinaa. Moni varmaan miettii, mitä järkeä on mennä yksin, siis ilman kavereita, keskelle ei mitään!? Okei...No mä kuvaan sit vaikka näin:
Se on kuin kuuntelisit todella hyvän ja rauhallisen biisin. Se on kuin joisit janoisena lasin raikasta vettä.
Se on kuin vetäisit keuhkot täyteen raikasta ulkoilmaa. Se rauhoittaa, vie pois.
Saat mennä ja tehdä niinkuin ite haluut, kerrankin!
Olin 15-vuotias kun vaelsin ensimmäisen oman vaellukseni. Matkana oli välimatka Pallastuntureilta Hettaan, noin 50-60 kilometriä. Samaiset maisemat, joissa olin jo vuosia liikkunut. Nyt kuitenkin olin yksin. Olin intoa täynnä, enkä malttanut odottaa vaellukseni alkua. Vanhempia ei edes tarvinnut suostutella, päästäkseni vaeltamaan. He luottivat nuoreen eränkävijään. Olinhan jo monet retket käynyt äidin ja isän kanssa tunturissa.
Isä oli saanut tunturipapin viran kesäksi. Matkasimme Ylivieskasta kohti Lappia. Lähdimme varhain aamulla ja olimme illan hämärtyessä Pallastunturien juurella. Sieltä heitin terveiset Isälle ja Hannulle. Lähdin matkaan. Repussani oli muonaa kolmeksi yöksi ja hieman muita varusteita. Otin myös matkaani kirjan.
Saavuin ensimmäiseen yöpaikkaani Pallaksen kerot ylitettyä. Yöpaikkana toimi kota. En toki ollut ainoa tällä yleisellä reitillä,mutta ei se haitannut. Kuitenkin oon ollu (ehkä etenkin nuorempana) aika ujo. Vetäydyin siis omiin askareisiini. Tiesin salaisen paikan. Se olisi vain muutaman kilometrin päässä. Se on yksi kauneimmista paikoista, missä olen koskaan käynyt. Olin käynyt siellä viime talvena suksilla. Vaikka olikin myöhä, halusin nähdä sen jälleen.
Otin puukkoni sekä kompassin, ja lähdin matkaan. Jätin rinkkani ja muut turhat varusteeni kotaan odottamaan. Löysin vesiputouksen helposti. Kävelin aivan sen yläpuolelle. Korkeuksissa tunsin tuulen huminan ja veden pauhun. Otin paperia ja kynän taskustani. Kirjoitin ylös mitä näin, kuulin ja tunsin. Hetken aikaa istuttuani katsoin vielä kerran maisemaa ja käännyin takaisin.
Saavuttuani kivisten jyrkänteiden jälkeen kodalle, huomasin sinne saapuneen lisää vaeltajia. He kuitenkin asettuivat ulos telttoihin nukkumaan. He olivat sytyttäneet iltanuotion. Olihan kesäyö. Iltanuotio on jokaiselle eränkävijälle erityisen tärkeä. Se on paikka, jossa katsotaan leiskuvaa tulta. Tuli on kuin erämaa. Kaunis, mutta sitä tulee kunnioittaa.
Varovasti lähestyin nuotiota parin makkaran kanssa. Nuotiolla olijat käänsivät katseensa minua kohti. He liikkuivat tarpeettomasti ikään kuin eleenä; "kyllä täällä on tilaa". Hymyilin ja tervehdin näitä aikuisia retkeilijöitä. Huomasin, etteivät kaikki olleet suomalaisia vaan joukossa oli kolme saksalaista. Vaikka engalanti sujui ylä-asteelaiselta hyvin, en uskaltanut puhua paljoa. Sen sijaan telttailijat toimivat lähinnä tulkkina. Ei mennyt aikaakaan kun tiesin, mitä saksalaiset ihmettelivät. Tiesin sen arveluttavan monia muitakin matkaajia. “Kuinka pieni poika voi olla yksin tunturissa?” ja “Ovat vanhemmat pian tulossa?”. Vastauksenani heitin huolettomat: "helposti" ja "ei nyt sentään".
Viisitoistavuotias pikkupoika, sulo armas, hymyili. Kerroin pärjääväni: “Maisemat ovat minulle tutut”. Kodassa saksalaiset halusivat jutella minulle, mutten oikein rohjennut. Kuitenkin ymmärsin hieman saksaakin. Varmaan paljon paremmin kun nyt 20-vuotiaana. He kutsuivat minua näyttelijäksi. Kun nuori mies kysyi minulta ruoan tvalmistusohjeita rohkenin ja neuvoin mielelläni. Taisi olla lähes juhannus. Aurinko ei laskenut. Vaivuin syvään uneen. Rauhassa. Tunturissa.
Seuraavana aamuna heräsin tyhjästä kodasta. Kanssakulkijat olivat jo lähteneet. Pakkasin itsekin tavarani ja lähdin hymyssä suin reitilleni. Oli aurinkoinen, hieman pilvinen kesäpäivä. Täydellinen sää vaellukselle.
Heti seuraavalla autiotuvalla, nammalankurussa, otin päiväunet. Vaeltajaa väsytti eilinen pitkä päivä. Ilman kiirettä nukuin reilun tunnin ja jatkoin matkaa. Edessä oli vielä monta keora ylitettävänä. Mukanani oli tietenkin kamera, jolla tallensin maisemia filmille. Näin paljon lintuja. Suuria, pieniä ja äänekkäitä. Harmikseni en osannut niitä tunnistaa. Ensi kerraksi päätin, hobitti-kirjana sijasta, ottaa matkaani lintukirjan.
Kiirehdin, kiirehdin aivan liikaa. Kun on yksin keskellä ei mitään, tuntee pieneen..varauksen. En heittänyt tietenkään ainuttakaan roskaa maahan. Pidin ja pidän vieläkin yli kaiken puhtaasta luonnosta. Inhoan rölli ja roskanheittäjät-elokuvaakin. Kuitenkin polun varrella oli nenäliinoja ja eväsleipien kääreitä. Minulla oli mukanani pieni pussi. Kiinnitin pussin rinkkani remmiin ja keräsin sinne kaikki ihmisten jättämät saasteet joita vain näin. Seuraavaalle etapille saavuttuani, oli pussi jo täynnä. Surullista, mutta tunsin tehneeni paljon hyvää pienellä teolla.. Yllätyksekseni, muita matkalaisia ei täällä ollut. No rauhaa ja hiljaisuutta Lapista etsitäänkin.
Hannukuru on tuntureiden välissä, eli kurussa nimensä mukaisesti. Se on hyvin kaunis ja hyvin varusteltu välietappi. Siellä on myös sauna. Saunoin tunturissa ja kävin myös pulahtamassa tunturilammessa. “Voi pojat!”. Saunasta tultuani huomasin rinkan nojaavan pirtin seinustalla. Se ei ollut minun. Vanha rinkka kuului vanhalle miehellä. Mies polttipiippua. Hän myös liikkui ympäri pihaa käsi korkealle kohotettuna. Mies etsi kenttää puhelimeensa. “vaan yks pykälä silloin tällöin”, mies tokaisi.
Tuo mies oli aika hajamielinen, mutta viisas. Hän keräili kasveja suuren lehtiöönsä. Tää kokenut vaeltaja opetti mulle jotain vaeltamisesta. "Vaeltaessasi olet aina perillä". Se tarkoittaa sitä, että et kulje paikasta A paikkaan B. Pitää osasta katsella ympärilleen ja pysähtyä.
Tuo mies jatkoi matkaansa samanailtana. Unohtaen kuitenkin lehtiönsä Hannukuruun. Seuraavana päinä tavoitinkin saman kaverin ja palautin lehtiön. Vaelluksella tapahtui useita muitakin tapahtumia. Yllätin salakalastajan ja jahtasin riekkoa ympäri suurta puuta. Siitä taitaa olla joku videokin tallella:D
Toi pikku vaellus on ollu yks tärkeimmistä. Siellä vastaan tuli myös saman ikäisiä partiolaisia. Musta oli siistiimpää vaeltaa omin päin, omilla ehdoilla. Lapissa oon pyrkiny käymään ainakin kerran vuodessa. Nytten on suunnitteilla useempikin vaellus. Vaelluksen suunnittelustakin vois kirjoittaa blogia sitten.
The sea's only gifts are harsh blows, and occasionally the chance to feel strong. Now I don't know much about the sea, but I do know that that's the way it is here. And I also know how important it is in life not necessarily to be strong but to feel strong. To measure yourself at least once. To find yourself at least once in the most ancient of human conditions. Facing the blind deaf stone alone, with nothing to help you but your hands and your own head.-
Christopher McCandless <--googlaa! Mun ainut "idoli"!^^
Näistä retkistä on tarinoita niin paljon. Ne on mulle tärkeitä ja opettavaisia. Osa meikän identiteettiä.
Koetan kirjoittaa nyt jatkossa, arjen harmaudessa hieaman enemmän ja lyhyempi blogeja. Niitä on mukavempaa sitte lukea.
Ylivieskasta sitten nappaan matkaani päiväkirjan mukaani ja kirjoitan lisää seikkailuja muistiin!
Seuraavaks kuitenkin kirjotelma nimeltä "Luostari"
Tämän maiseman syliin synnyin
metsän kämmenelle
Opin hengittämään sen tahtiin
Syvään. Kiireettä.
Opin sen askeleet. Laulut.
Sen osaksi juurruin.
Opin näkemään metsän puilta,
puut metsältä.
Kuulemaan perhosen lennon,näkemään tuulen liitelynniityn yllä.Nytmissä tahansamutta kotona tässä maisemassa.
-Maaria Leinonen
